maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kivikaudessa Siperiassa


Vuonna 1978 venäläinen geologiryhmä oli tutkimusmatkalla Abakan-joella Siperiassa. Hämmästyksekseen he havaitsivat inhimillisen elämän merkkejä tiettömien taipaleitten takana. Puista oli kuorittu tuohta, polkuja oli tallattu. Pian he osuivat puoliksi lahonneen, romahtaneen ja oksista ja puunkappaleista kyhätyn majan luokse. Kävi ilmi, että siellä oli asunut jo yli 40 vuotta vanhauskovainen Lykovin perhe, joka oli paennut Stalinin vainoja 1930-luvulla.




Abakan-joki.

Perhe eli kivikautta muistuttavissa oloissa. Kun jalkineet olivat vuosien saatossa mädäntynet, ne oli korvattu virsuilla. Kun kattilat olivat ruostuneet puhki ja tuleet käyttökelvottomiksi, ei perheellä ollut enää keittovälineitä. Sen jälkeen oli tultu toimeen perunantapaisilla ja villirukiilla. Nälänhätä oli ollut alituinen vieras. Perheen äiti oli kuollut nälkään 1960-luvulla halutessaan antaa annoksensa perheen lapsille, kahdelle tyttärelle ja kahdelle pojalle. Perheen miehet olivat kehittyneet käsittämättömän sitkeiksi. He metsästivät omatekoisilla keihäillä tai yksinkertaisesti seurasivat eläimiä kunnes nämä kaatuivat uupuneina maahan. Tämä kaikki paljain jaloin Siperian talvessa, jossa he jopa nukkuivat lumikuopissa 40 asteen pakkasella.

Kaikki ymmärsivät venäjää vaikka eivät luonnollisesti tajunneet nykyaikaisia konsepteja kuten ihmisen käyntiä kuussa. Toisesta maailmansodasta ei perhe ollut kuullut mitään. Suurin ihmetyksen aihe oli tuorekelmu, joka oli "kuin lasia, mutta taipuisaa".

Perheen isä kuoli pian - 27 vuotta puolisonsa jälkeen keuhkokuumeeseen, jonka oli todennäköisesti saanut vierailijoilta. Muut perheen jäsenet menehtyivät  munuaisten vajaatoimintaan, jonka oli aiheuttanut puutteellinen ravinto.

null

Perheen tyttäret, Agafia ja Natalia olivat kehittäneet oman kielen, jolla kommunikoivat keskenään. Se muistutti hidasta ja epäselvää linnnun liverrystä. Agafia kuvassa vasemmalla. Hän elää yhä perheen majassa ja on nyt noin 80-vuotias. Lue koko uutinen tästä.

Kuvaus Lykovin perheen kohtaloista Siperian tiettömissä erämaissa antaa kuvan elinolosuhteista, joihin karkotuspaikastaan karanneet pakkosiirtolaiset joutuivat. 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä heitä uskottiin harhailevan tundralla jopa 50.000.






maanantai 8. heinäkuuta 2013

Sherlock Holmes sukututkijana


Käsillä oleva blogi on jatkoa 2008-2009 verkossa julkaistulle sukututkimukselle. Se tehtiin soveltaen Suomen sukututkimuksessa melko lailla tuntematonta - tosin jo Euroopassa viimeiset tuhat vuotta oikeudenkäytössä tunnettua - metodia, ns. vapaaharkintaista todistusteoriaa.

Tutkimus on suomenkielinen ja siksi on oikeastaan hieman yllättävää, että vuoden 2013 puolivälissä sillä on ollut jo yli 52.000 lukijaa! Koska kaikki "uusi" nähdään käytössä olevien metodien haastajaksi, on selvää, että kaikki kommentit eivät ole olleet kiittäviä. Valitettavan suuri osa harrastelijatutkijoista kun yhä tyytyy pelkkien sukutaulujen esittämiseen ja muut menetelmät nähdään kerettiläisinä. Mutta kiinnostus näyttää koko ajan kasvavan uusien metodien kehittämiseeenja niiden soveltamiseen.

Vapaaharkintaisella todistusteorialla tarkoitetaan, että löydettyjen, varmennettujen faktojen pohjalle rakennetaan todennäköinen kuvaus vallinneista olosuhteista ja tapahtumien kulusta. Aukkokohtia täydennetään harkinnanvaraisilla seikoilla ja alistetaan näin syntynyt narratiivi kommentoitavaksi ja oikaistavaksi. Kertomusta muutetaan, jos on todennäköisempää, että tapahtumien kulku on ollut erilainen. Kun esimerkiksi tarkastelun kohteena olevalla henkilöllä oli perukirjan mukaan viisi liitupiippua ja pari tupakkamassia, on tutkija voinut olettaa ko. henkilön olleen tupakkamies. Jos kuitenkin myöhempi tutkimus osoittaa saman henkilön harjoittaneen kulkukauppaa, voidaan uudelleen olettaa, että esineet olivat myyntiartikkeleita. Ja niin edelleen. Sukututkija astuu toisin sanoen Sherlock Holmesin saappaisiin ja alkaa pohtia, mitä oikeastaan on tapahtunut, kun kaikki vähitellen tippuvat tiedonmuruset otetaan huomioon!

Vapaaharkintaisen todistusteorian metodia on sukututkimuksessa soveltanut mm. kanadalainen kirjailija Alice Munro, joka on viime vuosina mainittu jopa Nobel-ehdokkaana. Kuva alla.



Grönroosin 300 vuoden sukututkimus on osoitteessa http://www.gronroos.info/genealogia



maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kansallisarkisto


Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkelissa on tietoa Josef Benjamin von Pfalerista, jonka Anton Henrik yhdessä veljensä ja ajurinrenki Gustaf Eklundin kanssa ryöstivät ja pahoinpitelivät Erikinkadulla kevättalvella 1852. Alpo Juntusen kortistossa kerrotaan neljä oikeudenkäyntipäivää Helsingin raastuvanoikeudessa alkukesästä samana vuonna. Tuomio oli kuolema kovennettuna oikean käden menetyksellä. Koska kuolemantuomio oli Venäjällä poistettu kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, rangaistus muutettiin karkotukseksi Siperiaan ja neljäksikymmeneksi raippapariksi. Kuolemantuomio vaikuttaa kovin ankaralta koska tietojemme mukaan Pfaler jäi henkiin ja oli vieläpä työkykyinen tapauksen jälkeen. Tosin hän jätti virkansa jo vuonna 1854, vain 32-vuotiaana ja  kuoli 1863, 41 -vuotiaana. Tapaus on siis voinut jättää Pfaleriin jotain jälkiä, mutta tuomioon se ei varmaan ole ehtinyt eikä voinut vaikuttaa.

Raastuvanoikeuden asiakirjat vuodelta 1853 ovat Helsingin kaupunginarkistossa, Eläintarhantie 3, joten seuraavaksi on asiaa sinne.



torstai 25. huhtikuuta 2013

Vastauksia, uusia kysymyksiä


Innokkaasti odotetut tiedot Transbaikalin piirin kansallisarkistosta Chitasta tulivat kuin tulivatkin. Saamamme tieto osoittautui oikeaksi: Nerchinskin arkistot on aikoinaan siirretty sinne. Merkintöjä löytyi kaksi, toinen vuodelta 1862 ja toinen seuraavalta vuodelta, jolloin Anton Henrikin tuomiosta oli kulunut kymmenen ja Siperiaan saapumisestakin kahdeksan vuotta. Merkinnät ovat suurimmaksi osaksi identtisiä mutta kummassakin on monta kiinnostavaa ja tärkeää tietoa.


Chitan dokumenttien mukaan Anton Henrik on 38 -vuotias vuonna 1862. Tämä tietysti pitää paikkansa, koska hän oli syntynyt 1824. Mies oli kaksi arsinaa ja neljä ja puoli versokkaa pitkä, toisin sanoen noin 163 cm. Melko lyhyt tänä päivänä, mutta keskimittainen siihen aikaan. Samana vuonna esimerkiksi ruotsalaisten asevelvollisten keskimitta oli juuri tämä. Mies oli valkoihoinen, harmaasilmäinen, vaalean ruskeat hiukset ja nenä, suu ja leuka tavallisen näköiset. Tuomittu 40 pariin raippoja ja karkoitettavaksi Siperiaan "von Falerin" kuolemaan johtaneesta ryöstöstä. Saapunut Karaan ja käytös ollut hyvä.


Arkistojen Anton Henrik vastaa siis fyysisesti hyvin mielikuvaa, joka meillä miehestä vanhan rangaistusvankia esittävän kuvan mukaan on ollut! Toisessa dokumentissä sijoituspaikaksi on merkitty siis Kara ja toisessa Karan tuotantoalue (Karijskih promslah). Tämä tieto on myös looginen, koska Suomessa olevan ns. Juntusen dokumentin mukaan Anton Henrik lähti Viipurista suorittamaan rangaistustaan "Kaltniskin" kullanhuuhtomoon. Kaltnisk on epävenäläinen nimi ja sitä on hieman hämmästelty kaiken aikaa. Koska kuitenkin kultaa huuhdottiin tuohon aikaan Karan suistossa, on Karijskih todennäköisesti kääntynyt translitteroinnissa jossakin vaiheessa tuohon muotoon. George Kennan julkaisi Siperian karkotusleireille suuntautuneen matkansa havainnot ensimmäistä kertaa kesäkuussa 1889. Hän kertoo, että erotuksena poliittisista vangeista rangaistusvangit työskentelivät ns. ala-kaivuilla (lower diggings) ja USA:sta hankkimassani aikauslehdessä on myös kuva alueesta (The Century Magazine , June 1889, s. 166): 




Kennan teki miltei runsaan vuoden kestäneen matkansa Venäjälle 1880 -luvun lopulla, miltei 30 vuotta sen jälkeen kun meillä on viimeiset tiedot Anton Henrikistä ja hänen rangaistuspaikastaan Karan huuhtomossa. Mikään ei kuitenkaan todennäköisesti ollut muuttunut noina vuosikymmeninä. S.Maximov, Siberia and Penal Servitude, Vol. I, St.Petersburg, 1871, p. 102, kertoo vuoden 1857 lavantauti- ja keripukkiepidemiasta, joka surmasi yli tuhat vankia. Maximov toteaa: kymmenen vuotta on kulunut ja mikään ei ole muuttunut; samat rutiinit, sama vankila ja sama keripukki. Kennan kävi paikalla 1885 ja kertoo leirin lääkärin todenneen, että "keripukkia on jatkuvasti vuodet läpeensä..."

Matka Viipurista Karan laaksoon, yli 6500 kilometriä jalkapatikassa kuullostaa sietämättömältä, joskin Sahalinin oloihin 1890 tutustunut Anton Tsehov kirjoitti:

Hitaassa taivalluksessa läpi Siperian, usein tapahtuvassa vankiloiden ja (satojen) etappien vaihdoissa, uusissa tovereissa ja saattovartijoissa sekä matkan aikan tapahtuvissa seikkailuissa on oma erikoinen runoutensa ja niihin sisältyy sittenkin enemmän vapautta muistuttavaa kuin vankilaan ja tietöihin... kunhan vain pääsee pois vankilan tuntumasta, näkemästä vastenmielisiä seiniä ja ihmisiä, kuulemasta kahleiden kalinaa ja vankien puhetta ( Tsehov 1893-1895, s. 325).

Jos vielä koettaa löytää Antonin mustasta pilvestä jonkinlaisen kultareunan, maisemat Karan huuhtomon yläjuoksulla olivat jylhät, itse suistossa suorastaan suomalaisen kansallisromanttiset niittyinen ja koivumetsineen.




Tähän saakka kaikki Chitasta saamamme informaatio täsmää oman tutkimuksemme kanssa. Ongelmaksi muodostuu ensimmäinen dokumentti, joka selostaa Anton Henrikin saamaa tuomiota: grabez i smertoubijstvo. Tämä tarkoittaa ryöstöä, joka johti kuolemaan. Tieto on ristiriidassa sen kanssa, miten tähän saakka olemme tulkinneet arkistoja. Olemme koko ajan olleet käsityksessä, että Anton Henrik yhdessä veljensä Gabrielin ja kolmannen kelmin Gustaf Eklundin kanssa juovuspäissään pahoinpitelivät ja ryöstivät Helsingin yliopiston amanuenssi  J.B. von Pfalerin Erikinkadulla kevättalvella 1852. Mutta mies jäi henkiin. Mysteeriksi onkin jäänyt tuomion ankaruus. Olihan kuolemantuomio ja siihen liittyvä armahdus karkotuksen muodossa käytännössä varattu vain murhaan tai tappoon syyllistyneille. Muihin yhtä vakavaksi katsottuihin rikoksiin (lapsenmurhaan, kirkonpolttoon ja muutamaan muuhun kuten rahanväärennökseen) syyllistyneiden osuus karkotetuista oli vain alle prosentin (Juntunen, Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian... s. 51).

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Verhne Sujetuk


Siperiassa toimii suomalainen Inkerin kirkko, jonka rovastina toimii Juha Saari. Häneltä saatiin lisää arvokasta tietoa mm. alueen historiasta, siellä toimineista suomalaisista papeista ja mahdollisten arkistojen sijainnista. Tutkittaessa karkotettujen historiaa kirkko onkin keskeisessä asemassa. Jo varsin varhain, vuodesta 1849 karkotusvankien sielunhoidosta oli huolehtinut Suomesta lähetetty pappi, Irkutskista käsin toiminut pastori Konstantin Butzke. Hän koetti perehtyä parhaansa mukaan suomalaisten karkotettujen asemaan ja sielunhoitoon, mm. käymässä kahdesti vuodessa Nerchinskissä. Hänen ilmeisenä puutteenaan oli, että hän ei osannut Suomen kieltä, vaan kommunikoi saksaksi.

Pakkotyöläiset ja siirtolaisiksi karkotetut herättivät Suomessa aika ajoin kiivastakin keskustelua. Varsinaisten rangaistusvankien asemaan ei kuitenkaan oikein uskallettu puuttua, koska pelättiin Venäjän tulkitsevan sen puuttumiseksi asioihin, jotka ei vät suomalaisille kuulu. Vuonna 1863 päätetiin kuitenkin esittää Venäjän viranomaisille, että myös pakkotyöläisten luona voisi käydä luterilainen pappi, joksi lähetettiinkin alkuvuonna 1864 Sipoon kappalainen Herman Wilhelm Roschier. Hänen sijoituspaikakseen tuli varsinaisen Nerchinskin karkotusalueen ulkopuolinen kylä, Verhne Sujetuk. Roschier teki siltä käsin tarkistusmatkoja alueellaan, joka on Eurooppaa suurempi. Vuonna 1871 hän vieraili Karan kullanhuuhtomossa, jossa tapasi suuremman suomalaisjoukon kuin koskaan aikaisemmin, 41 pakkotyöhän tuomittua. Verhne Sujetukiin oli alettu 1850-luvulta lähtien sijoittaa pakkosiirtolaisia sekä pakkotyöstä vapautuneita entisiä vankeja. Viimeksimainitut eivät luonnollisesti ollaat aina tervetulleita siirtolaisyhteisöön, jossa todettiin mm:

Emme ole velvollisia hoitamaan ja ruokkimaan Suomesta lähetettyjä roistoja, jotka koko elämänsä ovat kulkeneet Siperialla ja nyt vasta kelvottomaksi tultuaan tänne luoksemme lähetetään.

Osittain varmasti tämän suhtautumisen vuoksi moni pakkosiirtolaiseksi vapautunut entinen rangaistusvanki viettikin kiertelevää elämää turvautuen kerjuuseen, jos ei enää kyennyt työhän.

Vuoden 1849 karkotusasetuksella määriteltiin koeajat pakkotyöhön tuomituille. Se tarkoitti, että hyvän käytöksen vuoksi saattoi päästä kahleistaan ja helpompaan työhän 4-8 vuoden kuluttua. Sen jälkeen oli mahdollista jo kolmen vuoden päästä viranomaisten suostumuksella muuttaa vankilasta, rakentaa oma talo ja mennä naimisiin. On siis mahdollista, että jos Anton Henrik selvisi taudeista ja syöpäläisistä ja pystyi välttämään onnettomuudet ja työtapaturmat, on hän voinut aloittaa kiertelevän elämän tai muuttaa Verhne Sujetukiin jo ennen 1860-luvun puolta väliä. Verhne Sujetuk oli tähän aikaan levoton paikka. Jo ennen saapumistaan sinne Roschierin korviin kantautui viranomaisten valituksia. Sujetukiin oli jouduttu useasti lähettämään kasakkapatrulleja oloja rauhoittamaan. Kun Roschier saapui lokakuussa paikalle sai hän huomata, etteivät viranomaiset ollaat puhuneet perättömiä. Asukkaita kurjissa tölleissä ja turvemajoissa oli 300, joista naisia 40. Juoppous, varkaudet, tappelut ja siveellisyysrikokset olivat tavallisia. Naisista vain 3 oli sellaisia, joita ei voinut pitää juoppoina.

Lähde: Juha Saari ja Juntunen, Alpo, Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa, Siirtolaisinstituutti, Turku, 1983

Tämän päivän Venhne Sujetukista saa käsityksen vuonna 2012  Rauman Blue Sea filmifestivaaleilla esitetystä eestiläisestä lyhytelokuvasta,  jossa Sujetukiin jäänyttä isoisää on saapunut katsomaan sukulaisia Virosta. Elokuvan nimi on Puhkus Siberis, 2011 (Siberian vacation) ja sen ohjasi Liivo Niglas.





maanantai 15. huhtikuuta 2013

Arkistot raottuvat


Saimme kuulla, että Tsitan (Chita) kaupungissa on keskusarkisto, jossa olisi aineistoa Siperian rangaistusvangeista 1800-luvulla. Tieto vaikuttaa rohkaisevalta, koska Tsita on Taka-Baikalian aluepiirin keskus, johon kuuluu myös Nertsinskin piiri. Olisi siis loogista, että jos jotain tietoja on olemassa, ne ovat juuri hallintopääkaupungin keskusarkistossa.


Ksenia oli Tsitaan yhteydessä ja sieltä tulikin juuri ilmoitus, että jossakin dokumentissa olisi maininta "Anton Hendrik Ekljovista". Liitteenä seurasi arkistojen penkomisesta noin 70 euron lasku, jonka maksamalla tiedot toimitettaisiin meille. Päätimme jännittyneinä maksaa niin pian kuin mahdollista.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kullanhuuhtomon jäljillä


Suomalaisista lähteistä kävi ilmi, että esi-isäni Anton Eklöf suoritti pakkotyörangaistustaan vuodesta 1855 "Kaltniskin kullanhuuhtomossa" Taka-Baikalilla.

Sittemmin olemme saaneet selville, että Nertsinkin alue oli jo siihen aikaan käytännölliseti katsoen ehtynyt ja sen vuoksi koetettiin avata uusia kaivoksia ja huuhtomoita. Lähteitten mukaan 1850-luvulla kaivuuta alettiin harjoittaa Silka-joen vähäisen sivujoen, Karan suistossa, noin 30 kilometrin alueella yläjuoksulle päin. Nykyään paikalla on pieni taajama, Ust-Karsk (Karan suisto), jossa on noin 2000 asukasta ja joka sijaitsee noin 500 kilometriä Sitasta itään. Lähimmälle rautatieasemalle on 126 kilometriä.


Saimme selville, että taajamassa toimii yhä kullanhuuhdontaa harjoittava yritys, Priisk Ust-Kara OAO.  Kseniya Tarasova päätti ottaa siihen yhteyttä kysyäksemme, onko siellä tietoa huuhdonnasta 1800-luvun toisella puoliskolla ja varsinkin, onko mitään tietoa huuhtomosta, jonka nimi on "Kaltnisk" tai jokin sen tapainen. Kuvassa kaivuuta Kara-joen varrella.