Orijärven kuparikaivos suljettiin lopullisesti vasta keväällä 1956. Viimeinen pumppu yskäisi ja pysähtyi 19. huhtikuuta ja kaivos alkoi nopeasti täyttyä vedellä. Alueella oli tehty lukuisia koeporauksia, mutta yksikään niistä ei ollut riittävän lupaava kaivostoiminnan uudelleen käynnistämiseksi. Varsinaisen kaivoksen uudelleenkartoitus osoitti malmivarat vaatimattomaksi, noin 150 000 tonniksi ja keskimääräisiksi metallipitoisuuksiksi Cu 0,86% ja Zn 1,9%. Niiden saaminen puhtaana olisi ollut hyvin vaikeaa, koska huomattava osa malmista on avolouhoksen tukipilarissa ja loput kaivoksen pohjalla. Asessori oli nyppinyt mehevimmät rusinat pullasta jo vuosikymmeniä sitten.
Johan Grönroosin 1790 -luvulla rakennettu virkatalo kaivoskuilun vieressä oli pahoin ränsistynyt, mutta kaivoksen silloinen omistaja Outokumpu antoi entisöidä sen kokoustiloiksi 1964-65. Vuonna 2007 kartanon hankki omistukseensa pankkiiri, joka oli kääräissyt miljoonia myytyään osuutensa pankkiiriliike FIM:istä islantilaiselle Glitnir-ryhmälle. Virkatalo on pienessä varjoisassa lehdossa, mutta ympäristö on toivottoman karu, kaivoksesta lähes 200 vuoden aikana nostetut lohkareröykkiöt tekevät alueesta ahdistavan kuun maiseman. Veden täyttämä kaivoskuilu on ympäröity korkealla panssariaidalla ja muistuttaa lähinnä aavemaista pommisuojaa.
Kartano on sen sijaan jämäkkä ja toivoa sopii, että rahamies avaa kukkaronnyörejään ympäristönkin siistimiseen. Siinä vasta olisi hieno kulttuuriteko! Orijärvellä on sentään luotu metalliteollisuutemme perusta.
