Verhne Sujetuk

Siperiassa toimii suomalainen Inkerin kirkko, jonka rovastina toimii Juha Saari. Häneltä saatiin lisää arvokasta tietoa mm. alueen historiasta, siellä toimineista suomalaisista papeista ja mahdollisten arkistojen sijainnista. Tutkittaessa karkotettujen historiaa kirkko onkin keskeisessä asemassa. Jo varsin varhain, vuodesta 1849 karkotusvankien sielunhoidosta oli huolehtinut Suomesta lähetetty pappi, Irkutskista käsin toiminut pastori Konstantin Butzke. Hän koetti perehtyä parhaansa mukaan suomalaisten karkotettujen asemaan ja sielunhoitoon, mm. käymässä kahdesti vuodessa Nerchinskissä. Hänen ilmeisenä puutteenaan oli, että hän ei osannut Suomen kieltä, vaan kommunikoi saksaksi.

Pakkotyöläiset ja siirtolaisiksi karkotetut herättivät Suomessa aika ajoin kiivastakin keskustelua. Varsinaisten rangaistusvankien asemaan ei kuitenkaan oikein uskallettu puuttua, koska pelättiin Venäjän tulkitsevan sen puuttumiseksi asioihin, jotka ei vät suomalaisille kuulu. Vuonna 1863 päätetiin kuitenkin esittää Venäjän viranomaisille, että myös pakkotyöläisten luona voisi käydä luterilainen pappi, joksi lähetettiinkin alkuvuonna 1864 Sipoon kappalainen Herman Wilhelm Roschier. Hänen sijoituspaikakseen tuli varsinaisen Nerchinskin karkotusalueen ulkopuolinen kylä, Verhne Sujetuk. Roschier teki siltä käsin tarkistusmatkoja alueellaan, joka on Eurooppaa suurempi. Vuonna 1871 hän vieraili Karan kullanhuuhtomossa, jossa tapasi suuremman suomalaisjoukon kuin koskaan aikaisemmin, 41 pakkotyöhän tuomittua. Verhne Sujetukiin oli alettu 1850-luvulta lähtien sijoittaa pakkosiirtolaisia sekä pakkotyöstä vapautuneita entisiä vankeja. Viimeksimainitut eivät luonnollisesti ollaat aina tervetulleita siirtolaisyhteisöön, jossa todettiin mm:

Emme ole velvollisia hoitamaan ja ruokkimaan Suomesta lähetettyjä roistoja, jotka koko elämänsä ovat kulkeneet Siperialla ja nyt vasta kelvottomaksi tultuaan tänne luoksemme lähetetään.

Osittain varmasti tämän suhtautumisen vuoksi moni pakkosiirtolaiseksi vapautunut entinen rangaistusvanki viettikin kiertelevää elämää turvautuen kerjuuseen, jos ei enää kyennyt työhän.

Vuoden 1849 karkotusasetuksella määriteltiin koeajat pakkotyöhön tuomituille. Se tarkoitti, että hyvän käytöksen vuoksi saattoi päästä kahleistaan ja helpompaan työhän 4-8 vuoden kuluttua. Sen jälkeen oli mahdollista jo kolmen vuoden päästä viranomaisten suostumuksella muuttaa vankilasta, rakentaa oma talo ja mennä naimisiin. On siis mahdollista, että jos Anton Henrik selvisi taudeista ja syöpäläisistä ja pystyi välttämään onnettomuudet ja työtapaturmat, on hän voinut aloittaa kiertelevän elämän tai muuttaa Verhne Sujetukiin jo ennen 1860-luvun puolta väliä. Verhne Sujetuk oli tähän aikaan levoton paikka. Jo ennen saapumistaan sinne Roschierin korviin kantautui viranomaisten valituksia. Sujetukiin oli jouduttu useasti lähettämään kasakkapatrulleja oloja rauhoittamaan. Kun Roschier saapui lokakuussa paikalle sai hän huomata, etteivät viranomaiset ollaat puhuneet perättömiä. Asukkaita kurjissa tölleissä ja turvemajoissa oli 300, joista naisia 40. Juoppous, varkaudet, tappelut ja siveellisyysrikokset olivat tavallisia. Naisista vain 3 oli sellaisia, joita ei voinut pitää juoppoina.

Lähde: Juha Saari ja Juntunen, Alpo, Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa, Siirtolaisinstituutti, Turku, 1983

Tämän päivän Venhne Sujetukista saa käsityksen vuonna 2012  Rauman Blue Sea filmifestivaaleilla esitetystä eestiläisestä lyhytelokuvasta,  jossa Sujetukiin jäänyttä isoisää on saapunut katsomaan sukulaisia Virosta. Elokuvan nimi on Puhkus Siberis, 2011 (Siberian vacation) ja sen ohjasi Liivo Niglas.